keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Katastrofimatkaajan päiväkirja #4: Kotia päin!

On aika heittää haikeat hyvästit Tasmanialle. Kiitos kaikille jotka ovat pitäneet minusta huolta kun olen seikkailut ympäri saarta. Ehdin seikkailla maailman toisella puolella seitsemän kuukautta ja sen aikana olen kokenut vaikka mitä. On hurja harjoituskausi takana ja toivottavasti hurja kilpailukausi edessä. Seuraava määränpää on Suomi.

Laitoin pyörän myyntiin ja heitin pois mm kaksi loppuun kulunutta kenkäparia. Pakkasin loput tavarat rinkkaan sekä maailmaa nähneen pyörän rungon laatikkoon ja lähdin eväsrepun kanssa Launcestonin lentokentälle. Oli lämmin syysiltapäivä kun ensimmäinen toukokuuta nousin lentokoneeseen ja lensin alle tunnissa Melbourneen, missä piti olla noin viiden tunnin pysähdys. Hyödynsin ajan käymällä kävelyllä lentokentän viereisellä teollisuusalueella ja joogaamalla. Parikymmentä minuuttia ennen kuin lento Qatarin Dohaan lähtisi tuli tieto, että lento perutaan teknisten ongelmien takia. Kello oli 21.10 ja odotin jo pääseväni koneeseen nukkumaan koska aamupäivän mäkivedot painoivat kehossa. 

Matkatavarat 

Lento perutaan 

Matkustajat passitettiin portilta hakemaan matkatavaransa ja takaisin lähtöselvitykseen. Osa matkustajista joutuivat odottamaan laukkunsa kauan sen jälkeen kuin ensimmäinen ryhmä oli saanut laukkunsa. Olin tietenkin yksi heistä. 

Piru odottaa että matkatavarat tulevat ruumasta.


Lähtöselvityksessä olin tietenkin kilometrin mittaisen jonon viimeisimpiä. Kentällä ei tainnut olla enää muita kuin Dohan koneen matkustajia. Osa oli hilpeällä tuulella, joku ei millään olisi malttanut odottaa ja yhtä nälkäistä raukkaa uhkasi sairaskohtaus.

Jonotin 1,5 tuntia ennen kuin sain hotellihuoneen ja taksimatkat. Keskellä yötä raahasin itseäni ja kamani taksijonoon. Keski noin puoli tuntia matkustaa taksilla hotellille ison kaupungin läpi. Ylitin nukkumaanmenoajan neljällä tunnilla kun pääsin nukkumaan vasta kahdelta yöllä.

En ole tottunut näin hienoon hotellihuoneeseen. 

Lentoyhtiö tarjosi hotellilla isoimman näkemäni munakokkelin.


Aamulla yhdeltätoista minut potkittiin ulos hotellista. Lentoyhtiö oli luvannut ilmoittaa minulle kun uusi lento löytyy. Ei ollut kuulunut mitään joten lähdin taksilla kentälle. Kentällä ei löytynyt lentoyhtiön edustajaa mistään ja puhelimeen ei vastattu. Muiden hylättyjen matkustajien kanssa löysin pitkän etsinnän jälkeen minulle varatun uuden lennon, joka lentäisi kiertotietä Sydneyn kautta. Tästä onnistumisesta ei mennyt kuin viisi minuuttia kun sain tiedon että uusikin lento perutaan, mutta minulle hoidetaan onneksi uusi kyyti samalta lentoyhtiöltä. Minulle soitettiin lentoyhtiöltä vasta kun olin jo lähtöselvityksessä ja olin itse kaivanut tiedot uudesta lennosta. Niin siinä käy kun joutilaalla on monta tuntia tuhottavana kentällä. 

Olin ollut vuorokauden Melbournessa enkä nähnyt muuta kuin lentoaseman ja teollisuusalueet moottoritien varrella ja hotellin. Näin muutaman pilvenpiirtäjän ja hienosti valaistun sillan. Näillä tiedoilla en voi kuvailla Melbournea mukavaksi kaupungiksi. Vietettyäni turhan vuorokauden Melbournessa lensin tunnissa Sydneyyn. 

Ilta yhdeksältä lähti 15,5 tunnin mittainen lento Dohaan. Koneessa katsoin leffoja ja yritin nukkua. Kerran piti käydä pyytämässä lisää ruokaa kun omat eväät olivat loppumassa. Alun perin Dohassa piti olla 11 tunnin välilasku. Minulla oli suuret suunnitelmat karata kentältä, mutta sain haudata ne kun aikaa välilaskulle jäi uudella reitillä vajaa 3 tuntia. Ulkona keli ei ollut kuitenkaan niin houkutteleva: ilmasto oli kuin saunassa ja maisema näytti hiekkakentältä.

Doha


Dohan lentokenttä

Dohasta lensin vajaassa kuudessa tunnissa Helsinkiin. Lentokone oli kaikkea muuta kuin täynnä ja pystyin valtaamaan koko rivistön. Laskeuduttuamme Helsingissä laukut tulivat nopeasti kun väkeä oli vähän. Kotikentällä suunnistin taitavasti ilman pummeja. Alle kolmessa vartissa nappasin laukkuni hihnalta, sykähdin tutun ruokakaupan kautta ensimmäiseen junaan. Junalla pääsin neljässä tunnissa Kokkolaan. Klo 19.30 olin nukkumassa (3.30 Tasmanian aikaa) ja koko reissu kesti noin 2,5 vuorokautta.

Lentokoneessa valtasin kolme istumapaikkaa

Pääsin kotiin juuri ennen kuin viimeiset lumikasat olivat ehtineet sulata. Nyt alkaa sopeutuminen Suomalaiseen yhteiskuntaan. Olen jo huomannut että ojissa on vettä, tiellä ja pelloilla on kuraa, koivuissa ei ole lehtiä ja metsät koostuvat suurilta osin havupuista. Autoa ajetaan oikealla puolella tietä ja pitäisi puhua parikin kieltä, joita en ole puhunut seitsemään kuukauteen. Sain myös kaivaa talviajokamat kaapista kun piti päästä lenkille nollakelissä ja sateessa. Aamuisin pitäisi varmaan herätä vähän myöhemmin kuin aamu kolmelta. Mutta se on ei ole tämän päivän ongelma. Tällä hetkellä nautin siitä kun voin käydä lenkillä auringonnousun aikaan seuranani vain joutsenet, kauriit ja supikoirat.

Piru ehti nähdä lunta. 

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Kahdella pyörällä Tasmaniassa

Olen ollut noin puoli vuotta Tasmaniassa ja sen aikana olen ehtinyt pyöräillä siellä sun täällä. Tasmaniassa ei poljeta metsän läpi miten sattuu, vaan tänne on rakennettu pyöräpuistoja maastopyöräilijöitä varten. Paikallinen maastopyöräseura järjestää kesäkuukausina viikoittain XCO-iltakisoja ja välillä endurokisoja.

Launcestonissa Trevallyn on suosittu ulkoliikuntamaasto. Täällä olen pitänyt monta suunnistusharjoitusta. Maasto on lähellä ja olen viihtynyt mäkisillä urilla lukemattomia tunteja. Harmikseni pyöräurien luonnolliset kivet ovat kaivettu ylös. Urat ovat sileät ja nopeat, vähän liiankin nopeat kun renkaat lipsuvat kovalla soralla mutkisssa ja urista kaivetut kivet ovat pinottu vaarallisesti uran viereen. Trevallynista löytyy onneksi pari teknistä alamäkiränniä sekä kivinen ja jyrkkä pelastustie, jolla voi harjoitella lähinnä rohkeutta. Löysin yhden kivisen helmen, joka ei ole tarkoitettu pyöräuraksi. Se on täynnä isoja kivenlohkareita ja luonnollisia pieniä droppeja. Pitää kuitenkin varoa kovakuntoisia turisteja ja lenkkeilijöitä, jotka uskaltavat kiivetä uran askelmia ylöspäin Cataract Gorgesta.

Trevallynin sileä ura ja tällä hetkellä hyödyttömät kivet. 


Muutama kivi on jätetty ja niista on rakennettu droppeja. 

Toinen pyöräpuisto Launcestonissa on Kate Reed, missä ei ole jyrkkiä mäkiä. Rupesin kuitenkin arvostamaan näitäkin uria kun vauhti kasvoi tarpeeksi enduro-kisassa. XCO-iltakisassa ajoimme uria ylöspäin ja kivimuodostelmien ylittäminen on mahtavaa touhua! Tänne rakennetaan myös koko ajan lisää uria.

XCO-iltakisoja on myös pidetty Launcestonin Ravenswoodin lähiössä yksityisellä alueella. Ura on mutkikas, kivinen ja kapea. Ohittaminen on tuskaista ja täällä saa syödä pölyä. Osavaltion XCO mestaruuskisat pidettiin myös yksitysellä radalla Osmastonissa.

Huomasin että aurinkorasva ja pölyinen ura on kiinnostava yhdistelmä.

Launcestonista noin 20 km koilliseen on Hollybanksin pyöräpuisto. Kävin vain kerran, koska pidin sitä liian helppona. Harjoittelurata on kuitenkin ihan kiva. Jos jaksaa polkea soratietä ylämäkeen noin 12 km pääsee Juggernautin huipulle. 

Juggernaut on noin 10 km pitkä kivinen, mutkainen alamäki, joka päättyy Hollybanksiin. Uralla on hyödynnetty luonnon omia esteitä ja kivet on jätetty rauhaan. Tämä on yksi lemppareistani! Täällä olen harjoitellut jarruttamista kunnes sormet ja käsivarret väsyvät. Tämän jälkeen oikea ajotekniikkaharjoittelu alkaa, kun ei jaksa enää jarruttaa.

Juggernaut Trail Head. 

Launcestonista noin 90 km itään on maastopyöräilijän Mekka. Blue Derby on iso alue pienessä kuolleessa kylässä, joka maastopyöräilijät ovat herättäneet takaisin henkiin. Haastavat (mustat) ja vähemmän haastavat (vihreät ja siniset) urat kiertävät Derbyn rinteitä ja täällä käyttää helposti useamman tunnin. Derbyssä on pidetty Enduro World Series kisat, joten vaativuustaso on kohdallaan. Derbyssä on myös pyöräpesu sekä suhkut.

Reitinvalintani on musta timantti.

Derbyssä kaikki on isompaa!

Välillä tuli kolaroitua ja hankittua uusia arpia.

Hobartista löytyy Glenorchyn pyöräpuisto, joka vaikutti vähän ränsistyneeltä ja kärsi paikoin eroosiosta. Täällä alkaa North-South track, jota pitkin pääsee kiipeämään osittain Mount Wellingtonia ylös. Reitti on noin 10 km pitkä. Huipulle voi jatkaa asvalttitietä pitkin noin 7 km. Alamäki takaisin Glenorchiin on mahtava mutta ei mielestäni voita Juggernautia. Matkan varrella on kivoja esteitä kuten puunrungolla ajamista kahden metrin korkeudessa. Hobartin pohjoispuolella löytyy myös sokkelo pyöräuria Meehan Rangesta.


Glenorchy


North-South track

The Springsistä voi jatkaa tietä pitkin Mount Wellingtonin huipulle.


Mount Wellington


Mount Wellingtonin huipulla


Meehan Range

Meehan Range


Maydena Bike Park on äskettäin avattu pyöräpuisto noin 100 km Hobartista länteen. Kympillä pääsee kiipeämään "Turn Urner" -uraa 200 nousumetriä ylöspäin, mistä voi ajaa usempaa reittiä alas. Kävin sateisena päivänä luistelemassa kuraisia ja jyrkkiä uria. Hyppyrit ja isot kukkulat olivat makuuni. Jos haluaa pulittaa enemmän eikä halua ajaa ylös voi autokyydillä mennä huipulle asti, josta on enemmän vaihtoehtoja ajaa alas.

Maydenan urat


Maydenan pyöräpesu on hyödyllinen ja painepesuri käy myös suihkuna. 


Kerran tein sen virheen että lähdin maastopyörällä nousemaan pitkällä pk-lenkillä läheisen Ben Lomond vuoren huipulle. Huipulla on talvisin pieni hiihtokeskus. Sinä päivänä ei näkynyt lunta koska oli yli 30 astetta lämmintä. Aliarvoin "kukkulan" jyrkkyyttä ja energiatarpeeni. 2163 nousumetrin, 114 kilometrin ja melkein seitsemän tunnin jälkeen selvisin nääntyneenä takaisin kotiin.

Ben Lomond on Tasmanian toiseksi korkein vuori, jonka huppu on 1572 metrissä. Huipulle järjestetään hapottava maastopyöräkilpailu "LMBC King and Queen of the Mountain". Rata on 23 kilometriä pitkä ja nousee yli 1000 metriä. Rata kulkee metsäuria ja polkuja pitkin kunnes se luikertelee soratietä huipulle. Selvisin maaliin toisena ajalla 1:44:31.

Ben Lomondille noustaan Jacobs Ladderin serpentiiniä pitkin.

King and Queen of the Mountain (Kuva: Ride Tassie) 

Sain ystävällisiltä naapurilta lainaksi maantiepyörän. Kiitos siitä! Maantiepyöräillessä on haastavaa löytää  tasaista tietä kevyttä lenkkiä varten. Pitkällä ja hitaalla lenkillä nousussumma nousee helposti yli 500 metriä vaikka suuntaa "tasaiselle alueelle". Teitä reunustavat lemuavat pussieläinten raadot. Tiet ovat kuitenkin hyvässä ja sileässä kunnossa kun routa ei ole ongelmana. En ole nähnyt monta päällystettyä tietä jossa on vanhaa haaleaa tai hajennutta asvalttia, täynnä hiekkkaa ja soraa.

Lauma pyöräilijöitä näkee usein, myös valtatiellä. Autoilijat ovat useimmiten kärsivällisiä ja noudattavat sääntöä missä ohitetaan pyöräilijää 1,5 metrin päästä. Välillä jotakuta kuitenkin ärsyttää ja minulle on soitettu torvea, huudettu ikkunasta tai ohitettu pelottavan läheltä.



On ollut lämmin ja kuiva kesä. Olen jopa kaivannut kuraisia liukkaita polkuja ja kiviä. Kun joskus harvoin on satanut olen ottanut sateesta hyödyn irti, jotta muistaisin miten ajetaan vesikelissä ja kurassa. Kosteampi keli on väistämättä vastassa kun seikkailustani on jäljellä viikko ja Suomen kesä on nurkan  takana.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Federation Peak: Australian vaativin bushwalk


Federation Peak on kuvailtu Australian vaativimpana ja vaarallisimpana bushwalkina. Aina välillä joku lipsuu kiivetessään huipulle (1224 m) ja putoaa kuolemaansa. Tämä kuulosti kivalta haasteelta. Minua neuvottiin lähtemään jonkun kokeneen kanssa, joka osaa käyttää köysiä. Tutkailtuani asiaa totesin, että luotan enemmän kuntoon ja rohkeuteen. Kokosimme kahden hengen iskuryhmän, jonka ominaisuudet riittäisivät huipun valloittamiseen: minä ja Shaun.

Tämä reissu vaati vähän enemmän suunnittelua kuin aikaisemmat patikkaretket. Vuori sijaitsee Tasmanian kylmimmässä ja kosteimmassa osassa. Katsottuamme säätiedotuksen päätimme lykätä lähtöä päivällä. Keskiviikkona huipulla tuuli näköjään 105 km/h ja satoi lunta. Launcestonissa riehui myös myrsky. Huipulle ei ole asiaa jos sää on huono, koska liukkaat pystysuorat kalliot ja tuulenpuuskat voivat tempaista kiipeilijöitä alas vuorelta. Sitä paitsi, jos on kahlannut useamman päivän sonnan läpi ja jos huipulle asti pääsee, niin silloin haluaa myös nähdä maisemia.

Federation Peakille pystyy kävelemään useammasta suunnasta. Päätimme edetä lyhintä ja nopeinta reittä pitkin Farmhouse Creekiltä, noin 20 km. Pakkasimme niin kevyesti kuin mahdollista. Rinkkani painoi enimmillään 14 kg. Kuivatimme kaiken ruuan vähentääksemme painoa ja jotta voisimme syödä pilaantumatonta lihaa. Luotimme siihen että vettä löytyy maastosta, joten en koskaan kantaisi enemmän kuin 1,5 litraa vettä. Otin kuvan reitistä ja tallensin sen puhelimeeni.

Kun puolet rinkasta on ruokaa tietää että on pitkä rankka reissu tulossa. Kun kaikki ruoka on kuivamuonaa on tosi kyseessä.


Torstaina ajoimme Launcestonista Hobartiin, missä yövyimme jotta saisimme aikaisemman lähdön. Nautin viimeisen lämpimän aterian ja kävin viimeistä kertaa suihkussa muutamaan päivään.


Ensimmäinen päivä, perantai 16 helmikuuta

Farmhous Creek - Paperbark Camp
16 km, 7,5 h, noususumma 411 m




Perjantaina ajoimme sateessa Hobartista reitin alkuun Farmhouse Creekiin. Tie oli mutkitteleva ja mäkinen. Viimeinen pätkä oli kuoppaista soratietä. Noin yhdentoista aikaan aloitimme taipaleen. Kengät kastuivat välittömästi. Seuraavan kerran näkisimme kuivat kengät viiden päivän päästä. Välillä satoi ja lämpötila oli noin 9 astetta. Kasvillisuus oli märkää ja vaatteet kastuivat koko ajan uudestaan. Kuljin koko ajan sadevaatteissa ja litimärät hanskat kädessä. Polku oli täynnä syviä vesilätäkköjä, kuraa, kaatuneita puita, oksia ja puron ylityksiä. Eteneminen oli hidasta. Matkalla poltettiin sytkärillä kaksi juotikasta Shaunin polvitaipeesta. 

Tavoitteemme oli päästä viimeiselle telttpaikalle ennen Moss Ridge, joka on jyrkkä harjanne. Välillä oli hankalaa nähdä minne ura seuraavaksi mutkitteli kosteikkojen korkeassa "heinikossa". Ura oli myös syvällä suossa. Patikoituamme noin 16 km päätimme pysähtyä kun löysimme telttapaikan, joka ei ollut liian äänekkäässä paikassa virtaavan joen vieressä. Pienenä huolena oli että jos sade jatkuu ja joki tulvii, saatamme aamulla löytää teltan vedenpinnan alta. Myöhemmin kartalta katsottuani taisimme olla Paperbark Campin lähellä noin 1,5 km päästä viimeiseltä telttapaikalta.

Huomasin verisessä pohkeessani yhden litistyneen juotikkaan, jonka olin vahingossa tappanut kyykkäämällä. Heitimme myös ulos teltasta muutaman ylimääräisen juotikkaan ja vaisun hyttysen.

Vettä satoi matkalla Farmhouse Creekiin. 

Kengät ovat vielä nätissä kunnossa.

Purot virtasivat hurjina.

Polku, ura tai mikälie...



Löytyi suurin piirtein kuiva paikka teltalle.


Toinen päivä, lauantai 17 helmikuuta

Paperbark Camp - Bechervaise Plateau
5 km, 3,5 h, noususumma 625 m



Aamulla huomasin jalastani kaksi uutta juotikkaan puremaa, mutta juotikkaita ei näkynyt missään. Kun alotimme kävelyn emme pässeet pitkälle ennen kuin piti polttaa yksi juotikas irti Shaunin kädestä.

Kiipesimme tihkusateessa ja tuulessa ylös Moss Ridge. Ura oli aivan mahtava esterata! Jouduimme koko ajan kiipeämään puunrunkojen yli, alittamaan oksia, kiipeämään jyrkkiä liukkaita penkkoja ylös ja alas. Huomasin tekeväni jatkuvasti kyykkyjä ja leuanvetoja rinkka selässä.

Pääsimme Federation Peakin juurelle Berchervaise Plateaun mukavalle telttapaikalle noin 900 metrissä. Telttapaikalla oli laavut ja hyvä niin, koska kaikki muu oli litimärkää kosteikkoa jonne upposi. 

Noin 5 km urakkaan käytimme aikaa 3,5 tuntia yhdellä evästauolla. Perillä kello oli vasta yksi päivällä mutta suurin osa kamoistamme olivat märkiä ja olimme kylmissämme, joten pystytimme teltan ja jäimme odottamaan parempaa keliä.







Kolmas päivä, sunnuntai 18 helmikuuta


Devils Thumb & Lake Gaston
(Arviolta 6.5 km, noususumma 800 m) 4 h 15 min




Seuraavana päivänä sade lakkasi vihdoinkin puolen päivän jälkeen. Aurinko pilkahti pilvipeitteen takana ja hyödynsimme lämmön kamojen kuivattamiseen. 

Maltoimme velä odottaa ennen kuin yritimme kiivetä Federation Peakille, koska epäluotettava säätiedotus oli luvannut auringonpaistetta seuraavalle päivälle. Mökkihöperöisinä 24 tunnin odottelun jälkeen lähdimme seikkailemaan maastoon. Kiersimme Federation Peakin ja tuulisessa säässä kiipesimme viereisen Devils Thumb huipulle. Täältä jatkoimme off-track sademetsän läpi Lake Gaston -järvelle. Kiipesimme puroa/vesiputousta ylös takaisin telttapaikalle.

Kamat kuivuvat puolipilvisessä säässä.

Yön yli takamukseeni oli ilmestynyt uusi juotikkaan purema ja kylläinen syyllinen löytyi telttapatjan alta.









Devils Thumb

Devils Thumbin valloitus menossa...


Devils Thumbin huipulla. Takana on Federation Peak joka odottaa valloittamistaan. 



Lake Gaston

Seuraavaksi jätimme uran ja lähdimme off-track.

Välillä olimme pöpelikon puolella.

Alas järvelle etenimme sademetsän läpi.




Neljäs päivä, maanantai 19 helmikuuta


Bechervaise Plateau - Federation Peak - Bechervaise Plateau, 4 h
Bechervaise Plateau - Paperbark Camp, 3 h



Maantaina keli oli hyvä ja pilvet leijailivat korkealla. Päätimme kiivetä Federation Peakille. Vahingossa lähdimme nousemaan kalliokiipeilyreittiä. Päätimme palata alas kun reitti rupesi noin 10 - 15 metrin jälkeen tuntumaan vähän liian vaativalta perus patikoitsijalle. Reitin kuuluisi olla hyvin helppo kiivetä. Löysin verkkoyhteyden ja kysyimme neuvoa Googlelta. Oikea reitti löytyi kallion toiselta puolelta. Täällä piti myös olla tarkkana että ei hukkaa reittiä.

Tähän hupiin käytimme aikaa noin neljä tuntia vaikka itse kiipeilyssä ei olisi mennyt kuin reilu tunti ilman pummeja. Kiipeily oli helpompaa kuin mitä olin kuvitellut eikä läheskään niin pelottavaa kuin mitä ihmiset ovat kertoneet.









Kuuluisa viimeinen nousu. Alas Lake Geeves järvelle on 600 metriä. Henki lähtee jos lipsuu tai kaatuu tällä reitillä.

Federation Peakin huipulla piti tietenkin taiteilla.



Täytettiin vieraskirja

Panorama Federation Peakin huipulta


Valloitettuamme Australian ainoan oikean vuoren purimme teltan ja käppäilimme alas Moss Ridgea. Tällä kertaa saimme edetä auringonpaisteessa. Ura oli silti märkä, kurainen ja liukas. Emme välttyneet kaatumisilta. Koska kello oli jo puoli viisi kun pääsimme matkaan päätimme yöpyä samassa paikassa kuin ensimmäisenä yönä Paperbark Campin kohdalla. Shaun poltti taas yhden juotikkaan polvitaipeestaan.


Bechervaise Plateu

Moss Ridge 

Lisää esterataa Moss Ridgellä


Viides päivä, tiistai 20 helmikuuta

Paperbark Camp - Farmhouse Creek
16 km, 6 h 20 min, noususumma 460 m

Yhdeksältä aamulla lähdimme viimeiselle osuudelle kohti autoa. Saimme kävellä viimeiset 16 km auringonpaisteessa ja vähän reilu 20 asteessa. Kävimme pikaisesti pesulla kylmässä joessa ennen kuin ajoimme Hobartin kautta Launcestoniin. Taas löytyi verenimijä: puunkki oli tarrautunut kiinni Shauniin. Automatka takaisin Launcesoniin oli pitkä ja rankka. Selvisimme Australian vaativimmasta patikkareitiltä mustelmilla, naarmuilla ja lievillä vammoilla.





Oli kuivempaa kuin tullessa mutta silti kuraista. 

Omat kenkäni ovat valloittaneet viimeisen vuorensa. 

Selvisimme!