maanantai 30. lokakuuta 2017

Suunnistuksen mestaruuskisat Uudessa-Seelannissa

Jatkoin vaatimatonta linjaani ja ensimmäiset kilpailut johon osallistuin Uudessa-Seelannissa olivat kansalliset suunnistuksen mestaruuskisat. Uudessa-Seelannissa oli pitkä viikonloppu vapaalla maanantailla sekä Hawkes Bayssa oli myös vapaa perjantai. Viikonlopun aikana järjestettiin sprintti, keskimatka, pitkä matka ja viesti.

Perjantaina 20 lokakuuta oli sprintti Hastingsin keskustassa. Liikennettä ei ollut suljettu mitenkään ja juostiin päin punaisia valoja autoja väistellen. Koska ajetaan vasemmalla puolella minulla on ollut vaikeuksia huomata oikealta lähestyvät autot, varsinkin kun suurin osa ajavat ilman ajovaloja. Oli hauskaa lystiä kirmata täysiä katuja pitkin. Jälkeenpäin huomasin että reitinvalintani olivat aika huonot kun en ollut huomannut kaikkia kapeita käytäviä urbaanissa labyrintissä. Vasta yleisörastin (12) jälkeen rupesi suunnistuskin kulkemaan. 

Sprintin kartta 

Sain vihdoinkin hankittua kompassin joka toimii etelällä pallonpuoliskolla. Uudella kompassilla lähdin itsevarmasti keskimatkan mäkimaastoon. Keskimatkan rata oli vain 400 metriä pidempi kuin sprintti, mutta käytin siihen yli kaksi kertaa enemmän aikaa kuin sprintissä. Maasto oli jyrkin missä olen ollut. Alamäet ei pystynyt juoksemaan vaan niitä piti loikkia viistosti alaspäin. Radan alkuosa oli avaralla niityllä missä sai väistää lehmänlantaa. Radan loppuosa oli pusikossa. Loikin ylös ja alas muutaman kapean harjanteen liikaa ja kompastelin pusikoitten ihmeellisessä kasvillisuudessa. Sain myös kiivetä useamman kerran aitojen yli.

Keskimatkan kartta osa 1

Keskimatkan kartta osa 2

Keskimatkalla oli hienot maisemat ja jyrkkä maasto. 


Pitkälle matkalle olin varaustaunut juomarepulla ja geeleillä. Väsyneenä en oikein löytänyt motivaatiota kovaan kisaan, joten lähdin nauttimaan maisemista. Opin alussa että tummanvihreät alueet ovat marjapensaita, joiden piikit takertuvat kenkiin ja repivät ikävästi jalkoja. Pensaat ovat matalia, joten niiden läpi voi juosta mutta se sattuu. Yritin välttää pensaita parhaani mukaan.

Aikuisten karttaan ei ollut merkattu sähkölinjoja ja aitoja vaikeuttaakseen rataa. Aitoja riitti koska kilpailualue oli kokonaan laidunmaata. Lukemattomia kertoja jouduin kiipeämään ruosteisen piikkilanka-aidan yli. Sähköaidoista oli katkaistu virta kilpailun ajaksi. Oli mahtavaa juosta lampaiden seassa tyypillisessä kumpuilevassa Uusi-Seelantilaisessa maisemassa. Ei voinut kuitenkaan liikaa katsoa maisemia koska maa oli epätasainen lehmien sorkkien jäljiltä.

Pitkän matkan kartta 

Radalla oli paljon aitoja joita piti ylittää. 

Kisamaastossa näin lehmiä, lampaita ja kalkkunoita. 

Kumpareitten välissä oli kosteampaa. 

Minulla ei ollut viestijoukkuetta joten maanantaina olin paikalla kisaturistina. Sain vihdoinkin ottaa rennommin ja pitää taukoa pyöräilystä ja juoksemisesta.

Telttailin koko viikonlopun. Onneksi sää oli hyvä. 

Nyt on vähän tiskaushommia jos aion päästä näillä kengillä Australiaan... 

torstai 26. lokakuuta 2017

Rotorua: maastopyöräilijöiden luvattu maa!

Olin yhteensä neljä päivää Rotoruassa ja sen aikana pyöräilin kuin viimeistä päivää. Pakko myöntää että tämä on jännittävin paikka mihin olen tähän asti matkustanut. En tarvinnut pettyä lupauksiin mahtavista pyöräradoista, mäkimaastosta ja upeista alamäkiränneistä. Alueella oli isoimmat bermit, pisimmät alamäet ja vaihtelevin maasto jonka olen nähnyt!

Whakarewarewa Forestissa on paljon pyöräuria ja ne ovat levinneet laajalle alueelle. Maastoon ei kannata ensikertalaisena mennä yksin ilman karttaa. Endurokuskit olivat ihmeissään kun xc-kone viiletti uria pitkin karttateline sarvissa. 





Urat ovat luokiteltu vaikeusasteen mukaan grade 1 - 5. Testasin kaikkia vaikeusasteita ja päädyin metsästämään grade 4 uria, jotka haastavuudeltaan sopi minulle. Grade 3 radoissa löytyy myös haastetta kun vauhti kasvaa tarpeeksi.


Jyrkätkin mäet pystyy näppärästi kiipeämään serpentiinin avulla.



Billy T (grade 3) on yksi suosikkiradoistani. Rata on pitkä ja täynnä mutkia ja kivoja droppeja.



Lyhyt lempparini on Mini DH (grade 4). Kun palasin tähän rataan 9 tunnin harjoittelun jälkeen huomasin että taito - rohkeus rima oli noussut ja ajoin radan huomattavasti sujuvammin ja nopeammin kuin ensimmäisenä päivänä.


Split Enz alkaa korkeimmalta huipulta (yli 700 metristä) ja lupaa 4 km alamäkeä. 


En ehtinyt ottaa kuvia niistä mahtavimmista osuuksista koska siin piti keskittyä ajamiseen etten lentäisi bermissä reunan yli. Jos kiinnostaa missä oikein pyöräilin voi syöttää YouTubeen hakusanat "Rotorua MTB".

Rotorua sijaitsee geotermisella alueella ja kiehuvaa vettä puski maan uumenista. Kuumia lähteitä löytyy ihan kaupungin keskustasta. Löytääkseen niitä tarvitsee vain seurata maasta nousevaa usvaa ja riken hajua.








En voi olla innostumatta kiehuvasta kurasta! 



Pyöräilin Mount Ngongotahan huipulle yli 700 metriin. Huipulle oli kuuden kilometrin ylämäki ja siellä ei ollut mitään nähtävää. Puolessa välissä oli toisin hienot näkymät Lake Rotorualle ja Mokoia Islandille






torstai 19. lokakuuta 2017

Maaginen Uusi-Seelanti

Rantauduttuani Uuteen-Seelantiin urheilullinen pariskunta riensi apuun ja pääsin asumaan heidän luokseen maaseudulle, Parakai -nimiselle paikkakunnalle noin tunnin Aucklandista pohjoiseen. Tilalla oli "maaginen" metsä Marquita's Garden, johon on tehty uria ja alue on kartoitettu. Metsässä pidetään maastopyörä-, suunnistus- ja pyöräsuunnistuskisoja. Hinku urille oli kova mutta annoin pyörän levätä laatikossaan kunnes olin terve. Toipumista odotellessa tallustelin ympäri metsää ja ihailin luontoa. Elimistö ja kasvit olivat sekasorto kotoperäisiä- ja vieraslajeja.

Lampaita laitumella 

Mangrovemetsä 

Maagisessa metsässä näin fasaaneja, riikinkukkoja ja kauriita.

Nämä männyt ovat istutettu 23 vuotta sitten ja nyt ne ovat jo valmiita kaadettavaksi. Täällä männyt kasvavat vuoden ympäri. 

Männyistä putoaa paljon neulasia ja Rob puhdistaa polut lehtipuhaltimella. 

Männyistä putoaa myös käpyjä ja oksia. Tämä möntti painoi arviolta pari kiloa. 

Metsän maasto oli aivan liian rankkaa toipilaalle. Onneksi löytyi myös alamäkeä.



Ensimmäinen suunnistus Uudessa-Seelannissa ei mennyt ihan niin kuin piti. Haukkasin liian ison palan vaikka rata ei ollut kuin 4,2 km pitkä. Kartta oli vihrein jonka olen nähnyt! Hortoilin tiheässä mutaisessa viidakossa ilman kompassia, pummaten puolet rasteista. Olin myös astua siilin päälle. Tunnin kohdalla päätin jättää 7 rastin metsästyksen kesken ja jatkaa tietä pitkin maaliin.

Rasti kukkivalla "purjosipuliniityllä"

Tahmeaa kuraa 

Onko tämä valkoinen, vaalean vihreä, vihreä vai tumman vihreä metsä, vai valkoinen ja vaikeakulkuinen?

Riverhead forest:n kartta

Kerättyäni voimia viikon matkani jatkui Rotoruaan; tuohon maastopyöräilijöiden paratiisiin, josta olen kuullut niin paljon ihania tarinoita.

Kävin uusien tuttavuuksien kanssa kalliokiipeilemässä Aucklandissa. Sen jälkeen ajoimme noin 220 km päähän Rotoruaan.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Katastrofimatkaajan päiväkirja #2: Uteen-Seelantiin

Kun olin ollut Australiassa kuusi päivää sain sähköpostin Australian viranomaisilta. Viestissä sanottiin että minulla on neljä viikkoa aikaa poistua maasta, mikäli vielä haluan Working Holiday viisumin. Viisumia ei voitu myöntää minulle kun olin jo maassa. 

Oho... Tunne oli vähän kuin Amazing Race -sarjassa missä kisataan ympäri maailmaa, ei tiedetä minne matkustetaan seuraavaksi ja matkan varrella on yllätystehtäviä.


Koska tulisin tarvitsemaan työviisumin päätin hoitaa asian kuntoon mahdollisimman nopeasti. Sen sijaan että olisin kisojen jälkeen lentänyt Tasmaniaan varasin lennon Uuteen-Seelantiin 10. lokakuuta. On olemassa huonompiakin maita lähteä odottamaan viisumia. Olisin joka tapauksessa matkustanut Uuteen-Seelantiin jossain vaiheessa. 

Kisojen jälkeen käytin päivän pyörän puhdistamiseen ja pakkasin tavarani. Illalla alkanut pieni kurkkukipu huolestutti. 

Taas pakataan. 

Varhain aamulla menin junalla lentokentälle. Onneksi olin kentällä ajoissa koska check in tiskillä minulle oli toinen yllätystehtävä. Minulle kerrottiin että en voi tsekata sisään kun minulla ei ole lippua pois Uudesta-Seelannista. Voi huh huh...

Rajalla pyrittäisiin myöntämään minulle viisumi viiden päivän sisään, mutta koskaan ei voi olla varma... Tiedustelin mikä on halvin lento parin viikon päästä Tasmaniaan. Se osui lokakuun 26 päivään. Päätin nopeasti että 16 päivää riittää byrokratiaan ja varasin lipun Aucklandista Tasmanian Launcestoniin. Varauksen jälkeen siirryin tavaroitteni kanssa uudestaan check in tiskille ja luovutin pyörälaatikon, joka painoi 200 grammaa alle sallitun. Käsimatkatavara jätettiin onneksi punnitsematta.

Lento Sydneystä Uuteen-Seelantiin kesti noin kolme tuntia. Nukuin vaikka takana temmeltevä lapsi potki istuinta. Kun lentokone oli laskeutunut Aucklandissa avasin sähköpostini. Lennon aikana olin saanut uuden viestin Australian rajaviranomaisilta. Minulle oli myönnetty Working Holiday viisumi. Vai, sillä lailla. Kunpa Australialla olisi valtakunnan raja jossain lähempänä ja kuivalla maalla. Silloin olisin voinut pyörähtää lenkillä rajan toisella puolella.

Koneessa olin täyttänyt lapun tuomistani epäilyttävistä tavaroista ja käymissäni epäilyttävissä paikoissa. Kauhistuttaa että olen matkustanut viiteen eri maahan kuukauden sisällä ja astuin juuri kuudenteen maahan. Menin lapun kanssa passitarkastukseen ja sen jälkeen lähdin etsimään pyörälaatikkoa. Se löytyi pitkän odottelun jälkeen.

Koneessa piti täyttää lappu tullia varten.

Pyörälaatikko ei selvinnyt ehjänä lennosta.

Suomalainen ei tarvitse hakea viisumia Uuteen-Seelantiin etukäteen. Passiini iskettiin "visitor visa" -leima. 


Jonotin tulliin missä kysyttiin ruoista ja pyörästä. Sain pitää riisikakut, energiageelit ja purukumit. Lääkkeistä ja huumeista ei kysytty mitään vaikka olin sitä kohtaa ruksinut, koska olin hakenut pastilleja kurkkukipuun. Avasin laatikon ja puhdasta pyörääni kehuttiin. Reppu läpivalaistiin. Kesti noin tunnin päästä pihalle kentältä.

Ensimmäisenä yritin etsiä Buranaa kaupasta kaiken varalta. Sitä ei löytynyt joten jouduin tyytymään johonkin muuhun tulehduskipulääkkeeseen. Nyt on aika ottaa vähän rennommin koska sitä lepoa en ole hirveästi ehtinyt harrastaa viime aikoina. Pyörä sai odottaa laukussaan muutaman päivän kunnes pääsin eroon kurkkukivusta ja nuhasta.


keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Pyöräsuunnistusta Australian tapaan

Perjantaina 6 lokakuuta ajoimme Lucyn ja Fergusin kanssa Sydneystä vajaan kahden tunnin päähän Wingelloon, missä viikonloppuna oli pyöräsuunnistuksen Australian mestaruuskisat.


Matkalla Wingelloon pysähdyimme testaamaan pyöräpuistoa, jossa oli 12 km reitti sekä pump track. 

Ei näkynyt käärmeitä reitillä. Kuva: Lucy 


Wingellossa yövyin teltassa. Yöllä lämpötila tippui muutamaan plusasteeseen ja palelin melkein koko yön. Seuraavana yönä hain lisää peittoja ja siirryin retkisängystä lattialle, jolloin pystyin nukkumaan oikein mukavasti. 

Majapaikalla hiippaili vompatti. Kuva: Lucy 


Opossumi kiipesi harjanvarteen. 


Ensimmäinen kosketus Australialaiseen pyöräsuunnistukseen oli erilainen. Poikkeuksellisesti joku oli päättänyt että karttaa saa katsoa kaksi minuuttia ennen lähtöä normaalin minuutin sijasta. Tämä oli mielestäni aivan liikaa. Ehdin käydä koko radan läpi sprintissä ja keskimatkalla. Pitkän matkan radasta jäi vain viimeiset rastivälit suunnittelematta. Oikominen oli kiellettyä mutta keltaisia ja oransseja alueita sai ajaa. 

Radat olivat suunnistuksellisesti hyvin helpot verrattuna siihen mihin olen tottunut. Joillakin rastiväleillä ei ollut suunnistusta ollenkaan ja useimmat urat löytyivät helposti. Paitsi nuo kaksi uraa jotka pummasin keskimatkalla. Useimmat kapeat urat olivat krepitetyt. Reitinvalinnassa pystyi toisin tekemään eroja enkä aina tiennyt kannattiko laskea kiemurtelevat alamäkibaanat vai kiertää leveää uraa. Jos en osannut päättää valitsin sen hauskimman reitin, eli serpentiinin.

Kilpailumaasto koostui eucalyptusmetsästä sekä istutetusta mäntymetsästä.

Yleisörasti


Sprintissä lähinnä lämmittelin ja ihmettelin uutta tapaa tehdä ratoja. Rata oli melkein tylsä. Käyräväli oli 10 m, joka teki maastosta hämäävän litteän. Ylitettiin tietä rastivälillä 5 - 6 ja sillä välillä laitettiin jokaiselle ajaksi minuutin, jotta kukaan ei säntäisi auton alle. Olin toinen, kolme sekuntia Lucylle hävinnenä.

Sprintin kartta 


Muutama tunti myöhemmin kilpailimme keskimatkan mestaruudesta. Keskimatka oli lähinnä ajokisa ja ajoimme alamäkirännejä. Joitakin uria sai ajaa vain yhteen suuntaan turvallisuussyistä, ja nämä olivat merkattu nuolella karttaan. Oli hauskaa surffata uria pitkin. 

Kun olin laskemassa metsäautotietä rastille 10 vauhti kasvoi vaivihkaa 58 km/h asti. Yhtäkkiä oli mutka vastassa. Jarrutin ja käänsin pyörän sivuluisuun ja laitoin toisen jalan maahan. Tein kaikkeni jotta en iskeytyis puunrunkoja vasten mutkassa. Molemmat renkaat irtosivat hetkeksi vanteelta ja menettivät painetta. Sain pyörän pysäytettyä noin metriä ennen puita. Kivi repäisi takarenkaan kylkeen viillon, joka tubeless ei paikannut. Päätin jatkaa matkaa juosten, kävellen ja välillä pumpaten, jospa rengas pitäisi ilmaa jonkin matkaa. Kesti yli puoli tuntia päästä maaliin, mutta sain kuitenkin hyväksytyn tuloksen enkä ollut edes viimeinen.

Keskimatkan kartta 

Illalla paikkasin rengasta ja avuliaat Australialaiset olivat heti valmiita lainaamaan minulle sisäkumia, kiekkoa ja jopa pyörää jotta voisin ajaa seuraavana päivänä. Sain kuitenkin renkaan paikattua ja pystyin ajamaan omilla välineillä. 

Pitkällä matkalla rupesin jo osaamaan homman. Harvemmin olen ajanut alamäkirännien A-linjoja pyöräsuunnistaessa. Jotkut rastivälit olivat ajovälejä ja jotkut taas reitinvalintaa. Voitin kisan.

Pitkän matkan kartta