tiistai 26. joulukuuta 2017

Kilpailuvauhdissa Tasmaniassa

Osallistuin ensimmäiseen enduro-kisaan sosiaalisessa iltakisassa. Taisin rikkoa muutaman etiketin ilmestymällä paikalle trikoissa, xc-pyörällä ja lainatussa motocross kypärässä. Rohkeasti laskin satulan ja lähdin rikkomaan ennätykseni.



Ajoimme kolme erilaista uraa kerran alas. Oli jännittävää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Ensimmäisessä vedossa sain edellä lähteneen kiinni ja menetin arvokasta aikaa ohittaessani. Toisessa vedossa ajoin innostuksissani melkein ulos. Kolmannessa alamäessä ei ollut kiviä ollenkaan ja mutkittelin bermit sujuvasti. Bermit ovat olleet heikoin kohtani koska niitä ei Suomessa paljon näe.

Jännitys ei loppunut siihen vaan kotiin tultaessani odotti iso laatikko. Posti toi tuliterän S-kokoisen rungon! Pitkän odottelun ja säätämisen jälkeen pääsin vihdoinkin vaihtamaan pienempään ja oikean kokoiseen runkoon.

Loppuillan minut löytää autotallista verstaasta. Minusta on tullut aika hyvä pyörämekaanikko tässä matkan varrella.


Reilu viikkoa myöhemmin oli mukavaa lähteä kilpailemaan uudella rungolla. 17 joulukuuta oli Tasmanian osavaltion XCO mestaruuskisat. Kilpailut käytiin Osmastonissa yksityisellä alueella, johon maanomistaja oli rakentanut monta kilometriä maastopyöräuraa. 5 cm lyhyempi runko tuli tarpeeseen tiukoissa mutkissa. 



On hieno takapiha! 


Australiassa pidetään bermeistä. Bermejä pitkin lasketaan alas ja niitä pitkin kiivetään jyrkkiä mäkiä ylös. Tässä ylämäessä on 12 mutkaa. 


Rata oli tekninen ja mutkikas. Olisin kuitenkin kaivannut kivikkojumppaa, koska urat olivat sileät.

Naisten eliitti ajoi noin 6 km pitkää rataa neljä kierrosta. Oli lämmintä, pölyistä ja rankkaa. Ajoin lähdön liian varovasti ja jouduin ohittamaan hitaamman kuskin kapealla uralla. Näin kakkoskuskin aina välillä kiemurtelevalla uralla ja huomasin välimatkan kutistuvan.

Aloittaessani kolmatta kierrosta varjoista hyökkäsi yhtäkkiä jonkinlainen metallikehikko, joka tarrasi ohjaustakooni ja paiskasi minut maahan. Tämä jälkeen se selätti pyöräni ja takertui polkimeen ja sarviin. Revin kehikkoa ja yleisöstä tuli mies auttamaan. Saimme pyörän vapautettua häkistä. Mies heitti sabotoitsijan metsään ja pääsin jatkamaan matkaa.

Tuo metallikehikko ilmestyi jostakin uran viereen. Sen havaitsee hyvin huonosti vauhdista metsän varjoista.

En ihan saanut selkää kiinni ja pääsin palkintopallille kolmantena. Oli kivaa päästä mittelöimään kovatempoisessa kisassa. Kiitos Paulille joka teki hyvää työtä ojentamalla juomapulloa huoltopaikalla. Kuumuudessa imaisin nestettä kuin pesusieni aina ennen uutta kierrosta. Nyt jatkuu harjoittelu.

Kuva: Chris 

Kuva: Amy Wright

Kuva: Amy Wright

Kuva: Amy Wright

Kuva: Paul
#unibrown


Kuva: Paul

Eksottinen mitali!

maanantai 11. joulukuuta 2017

Koutsina Tasmaniassa

Olen Launcestonissa valmentajana suunnistusseuralle Esk Valley Orienteering Club. Australiaan halutaan eurooppalaisia suunnistajia "vaihtoon". Tavoitteena on lisätä suunnistuksen harrastajia ja innostaa jo suunnistavia harjoittelemaan ja menestymään. Tällä hetkellä asun mukavan kissaparin sekä sunnistavan ihmisparin luona.

Välillä harjaan kissoja. 

Keskiviikkoiltana olen auttanut iltarasteilla ja vienyt rasteja maastoon ja purkanut ratoja. Maasto on tähän asti koostunut suurimmaksi osaksi puistomaisemasta ja pisimmän radan voittaja on juossut radat noin puolessa tunnissa. Osallistujia on tavallisesti ollut reilu 30 per kerta, joskus 50.

Vien rasteja maastoon.

Rasti oikeassa paikassa.

Event center on auki. 

Sitten vain odotellaan asiakkaita. 

Iltarastien jäädessä kesätauolle jatkan treenien vetäjänä. Pari ensimmäistä treeniä vein porukan metsään juoksemaan, ettei unohdu miten niitä jalkoja nostetaan. Treenien osallistujamäärä on ollut 5 - 9 henkilöä, mikä on oikeastaan aika hyvä. Parantamisen varaa kuitenkin on kun ottaa huomioon sen, että juoksuharrastajia kuitenkin löytyy Launcestonista. Joka lauantai klo 9.00 juostaan maailmanlaajuinen 5 km lenkki "Parkrun" kaupungin puistossa, jolloin osallistujia voi olla 300.

Millaisen treenin suunnittelisin tähän maastoon?

Sateisen maastontiedustelun jälkeen kannoin kotiin ainakin kolme juotikasta, mutta ne eivät onneksi ehtineet purra. Koska oli luvattu että sateet jatkuvat päätin siirtää harjoituksen pois pusikosta urille ettei suunnistusinto lopu. Mäkiharjoitus ei tuntunut kuitenkaan olevan kauhean suosittu kuin paikalle ei tullut ketään.


Maprun sovelluksen ansiota on myös tehty hyviä harjoituksia ja väki tuntuu pitävän niistä. Sovellus on myös ratamestariystävällinen koska maastoon ei tarvitse viedä rasteja taikka viivakoodeja. Tässä on MoBo:lle haastaja. 



Ratamestari tekee radan ja laittaa sen Maprun sovellukseen. Suunnistaja lataa sovelluksen puhelimeensa ja kiertää radan. Puhelimen GPS bongaa reitin ja leimaa rastit.

Maprun rataa voi kiertää omaan aikaan vaikka pyörällä. Tässä on rogain -tyypinen rata.

Peruskoulun oppilaille on suunniteltu neljän oppitunnin ohjelma, missä heitä opetetaan suunnistamaan. Tähän asti olen pitänyt muutaman oppitunnin yhden koulun kolmelle luokalle. Oppilailla on ollut kivaa ja niin on minullakin.

Tässä harjoituksessa lapset oppivat kiertämään tötteröt oikeassa järjestyksessä. 

Työni ohella on riittänyt rutkasti aikaa omaan harjoitteluun ja tutkimusretkille. Marraskuu on viimeinen kevätkuukausi ja tänä vuonna se oli historian lämpimin. Lämpötila on usein noussut yli hellerajan ja marraskuun viimeisenä päivänä mittari näytti 31 astetta. Auringon UV-säteily on hyvin voimakas ja kalpeana suomalaisena ulos ei ole mitään asiaa ilman aurinkorasvaa, lippis päässä ja aurinkolaseja.


Sadetta oppii arvostamaan jos sitä ei näe kauhean usein. Muistaakseni tein marraskuussa yhden pyörälenkin sateessa. Otin silloin tilanteesta hyödyn irti kun on ollut ikävä liukkaita kiviä.

En ole koskaan aikaisemmin voinut uida ulkona marraskuussa. 

Tein hurjan hauskan uintiseikkailun kivikkoista jokea ylöspäin. Huomasin että jalat voivat palaa kuumilla kivillä ja aurinkorasva ei ole täysin vedenkestävä, vaikka pullo niin lupaa.

Pari päivää myöhemmin koski virtasi vähän voimakkaammin. 

Kesäinen joulukuu näyttää alkavan sateella. Jossain päin Tasmaniaa suljettiin teitä lumisateen takia. 

Jack Jumper muurahainen pääsi myös pistämään kun epähuomiossa herätin koko pesän tekemällä yleisliikkeitä pesän vieressä. Kipu ei ollut niin kova kun olin odottanut. Olin oikeastaan pettynyt kun olin kuullut tarinoita sietämättömästä tuskasta. Kipu oli enemmän polttava tunne, joka kesti jonkin aikaa. Ensimmäisestä pistoksesta ei voi kuulemma saada allergisen reaktion, joten seuraavaa kertaa odotellessa...

Yhtenä iltana jahtihämähäkki karkasi sänkyni alle. Intensiivisen taka-ajon jälkeen osoittauduin menestyksekkäämmäksi saalistajaksi. Kuvauksen jälkeen, ja kun olin varmistanut että hämähäkki on vaaraton, heitin sen pihalle. 


Nappasin toisen vähän hidasliikkeisemmän sinikieli skinkin puutarhasta. Ne kasvavat ainakin kolme kertaa isoimmiksi kuin tämä pikku kaveri. 



Olen tykästynyt kengurulihaan. Kilon paketista teen pihvejä ja purilaisia. Kenguru maistuu riistalta mutta erilaiselta kuin hirvi tai poro.






perjantai 24. marraskuuta 2017

Seikkailemassa seikkailusaarella

Bushwalk Freycinet niemimaalla


Tasmania on tunnettu mahtavasta luonnostaan ja kivaa ajanvietettä on seikkailla saaren luonnonpuistoissa. Lähdimme viiden henkilön porukassa patikoimaan "bushwalking" Tasmanian itärannikolle Freycinet niemimaalle 18 - 19 marraskuuta. Lämpötila nousi äkkiä ja päivän aikana oli paahtavan kuumaa. Onneksi kova tuuli oli vilvoittava. Patikkaretki alkon Coles Bayn kohdalta mihin jätimme auton parkkipaikalle.


Parkkipaikalla oli tyhjäkatseinen kesy vallabi vastassa, luultavasti makupalojen toivossa. 


Ensimmäisenä päivänä kävelimme polkua pitkin joka kiersi kukkulat länsipuolelta. Matkaa yöpymispaikalle Coocks Beachin eteläosaan oli 14 km. Kävelimme vielä 6 km lenkin ilman rinkkaa Bryans Beachillle.






Rannalla oli kaikenlaista kiinnostavaa. Rannalle oli huuhtoutunut geelimöhkäleitä joiden sisällä on kotelon munia.


Rannalla oli eremiittirapuja piilossa koteloissaan. Merilokit veivät rapuraukat lennolle ja pudottivat ne maahan. Rannalla lojui punaisia raajoja: jämiä epäonnekkaista ravuista.




Merivesi oli mielestäni kylmää mutta jotkut uskalsivat silti uimaan.




Yövyimme teltassa. Vallabi kiersi telttoja kuin mikäkin saalistaja.





Illalla pimetessä sain ihastella kaksi pademelonia (pieni kengurulaji) jolla toisella oli poikanen pussissaan. Aamulla näin reissun ensimmäisen käärmeen, joka oli tiikerikärme. Kummastakaan elikosta en saanut napattua kuvaa.

Pojat vierusteltassa olivat yöllä häätäneet opossumin eteisestään. He olivat myös kuulleet kun opossumit tappelivat keskenään. Aamulla telttani ulkopuolella oli jotain mikä näytti huolestuttavan paljon kaurahiutalepussistani.



Tarkemmin katsottuani teltastani löytyi reikä. Nukkuessani opossumit olivat murtautuneet telttaani ja varastaneet suurimman osan eväistäni pääni vierestä. Olin kuullut tassuttelua telttani ulkopuolella mutta en ollut tarpeeksi tajuissani jotta olisin reagoinut siihen.



Onneksi matkaseurani tarjosi minulle aamiaisen. Loppureissun sain selvitä näkkileivällä ja tonnikalalla, joka ei ollut kelvannut opossumeille. Opossumit jättivät minulle myös kourallisen pähkinöitä ja rusinoita, jotka ne eivät löytäneet repustani.

Taikaisinmatka venyi melkein 20 km mittaiseksi. Patikoimme nyt rankemmassa maastossa, ylös ja alas jyrkkiä ja kivikkoisia polkuja. Koska joillakin riitti intoa jätimme rinkat alas ja kiipesin Shaun kanssa Mount Freycinetin huipulle. Hukkasimme uran jossain vaiheessa ja kiipesimme ylös "off road" reittiä pitkin. Oikea reitti oli melkein yhtä kivinen ja jyrkkä joten ei ollut ihme että tuli pieni pummi. 







Reitti Mount Grahamin yli oli todella rankka rinkat selässä. Välillä etenimme nelivedolla urassa joka oli täynnä kivilohkareita ja näytti enemmän kuivuneelta ojalta kuin polulta. Olin melkein onnellinen että olin yöllä syöttänyt ylimääräistä painoa opossumeille. 


Wineglass Bay on mahtava ranta! Oli ihanaa riisua kengät ja kävellä paljain jaloin hienossa hiekassa kylmässä rantavedessä.




Vesi oli edelleenkin kylmää mutta pojat kävivät silti uimassa.


Rannalle oli huuhtoutunut pieniä polttiaiseläimiä: portugalinsotalaivoja.


Viimeinen rankka nousu oli Wineglass Baysta jyrkkiä portaita pitkin kahden huipun keskeltä. Matkalla alas, harjanteen toisella puolella, piti pujoitella turistien välistä jotka halusivat nähdä Wineglass Bayn.