perjantai 8. heinäkuuta 2016

Sählääjä Tahko MTB:ssä

Osallistuin 2. heinäkuuta ensimmäistä kertaa Tahko MTB-tapahtumaan. Matkaksi olin valinnut 60 km, jonka tulisin taittamaan odotettuani hitaampaan aikaan 3:23:44. Kilpailuun osallistui yli 2000 maastopyöräilijää ja ainoastaan meidän lähtöryhmässä oli 400 kuskia.

Tällä hetkellä tyhjä maalialue.

Ei niin tyhjä maalialue.

Ensimmäiset 15 km oli rynnimistä tietä pitkin ja jäin maantiekiitureiden peesistä. Ryhmän eteneminen oli nykivä ja nopeus vaihteli 0 - 50 km/h välillä. Yksi letkassa kaatui, mutta vältyimme massakolarista. Ensimmäiseen kunnon mäkeen nousimme kapeaa polkua pitkin. Kävelimme, vaikka ajaminen olisi ollut täysin mahdollista, mikäli edessä ei olisi ollut päättymätön jono muita taluttajia.

Kun tulimme vaaran päälle, pääsin vihdoin ajamaan. Polku oli kuitenkin edelleen kapea ja ohittaminen ei onnistunut. Roikuin jarrukahvoissa koko ajan, jotta en ajaisi edellä ajavan päälle. Aina kun tuli joku pieni pätkä leveämpää uraa tein turhautuneena vaarallisia ohituksia. Anteeksi, jos pahoitin jonkun mieltä.

Vasta kun olin ajanut 30 km, edessä näkyi vihdoinkin tyhjä polku. Nyt vasta ajaminen tuntui kivalta kun pystyin surffaamaan polkuja pitkin niin kovaa kuin itse halusin. Itseluottamus tuli takaisin kun en tarvinnut kun välillä hipaista jarruja, vaikka polku mutkitteli alamäkeen kivien välistä. Tällaista maastopyöräilyn kuuluu olla!

Kuva: Ivo Kraus photography


Radan loppupuolella eteeni ilmestyi taas paljon pyöräilijöitä, joita olin ajanut kiinni. Ura oli nyt leveämpi ja ohittaminen oli mahdollista valitsemalla toista ajolinjaa. Kun maaliin oli enää jäljellä vähän reilu 10 km, rupesi nälkä kaivamaan vatsassa. Söin viimeisen geelin ja siinä samalla loppui vesi. Minun olisi ehkä sittenkin pitänyt juoda viimeisellä huoltopisteellä. Oli kuitenkin noin 25 astetta lämmintä ja aurinko paahtoi puolipilviseltä taivaalta.

Edessä oli viimeinen nousu: El Grande! Mäki oli pitkä ja rankka ja energia oli loppumassa. El Granden jälkeen oli vain laskettelurinnettä alas maaliisuoralle. Laskettelurinteessä oli hiekkaa, irrallisia kiviä sekä kiinteitä teräviä kiviä. Edessäni ajoi mies, jolla oli terävämmät jarrut kuin minulla tai enemmän itsesuojeluvaistoa. Jouduin ohittamaan hänet ruohikkoa pitkin, jotta en ajaisi hänen päälleen. Ruohikossa ajoin kiveen ja eturengas tyhjeni uhkaavasti. Ajoin hissukseen mutkaista rinnettä alas ja mäen alla rengas oli tyhjä.

Viimeinen lasku.

Ensiapuhenkilöstö vaanii saalista mönkijällä.

Näkymä kilpailukeeskuksesta lasketelerinteeseen.

Siipirikkoisena, väsyneenä ja janoisena en muistanut, paljonko on matkaa maaliin. (Jälkeenpäin mittasin, että maaliin oli vain 500 m.) Päätin täyttää renkaan CO2-patruunalla, jotta en tuhoaisi vannetta kun ajan maaliin. Patruunan käyttöhän on nopeaa toimintaa. Eikös?

Ruuvasin patruunan paikoilleen mutta en muistanut miten se toimii, vaikka oli kerrannut sen käyttöä ennen lähtöä. Ajattelin että patruunassa on vika, joten kokeilin toisella. Tämä patruuna oli tarttunut niin kovasti kiinni geelin tahrimaan taskuuni, että en meinannut saada sitä pois taskusta. Kun vihdoinkin sain sen pujotettua taskusta, en tietenkään osannut käyttää sitäkään. Vaihdoin perinteiseen pumppuun ja taisin saada pumpattua vähän ilmaa renkaaseen. Nyt oli kulunut jo kolme minuuttia ja jätin asian sikseen. Juoksin tien yli hirveät hapot jaloissa. Tien toisella puolella päätin sittenkin hypätä takaisin satulaan ja ajoin nätisti litteällä eturenkaalla maaliin.

Maalissa sain ensimmäistä kertaa tietää miltä tuntuu kuin reidet kramppaavat. Onneksi maalissa oli kiva täti, joka syötti minulle banaania, suolaa ja vettä kunnes olin siinä kunnossa, että kykenin itse iskemään voileipien ja suolakeksien kimppuun.